Kun pelottaa

Aiheena on kokemani pelko joka alkoi heti raskaustestin nähdessäni - synnytys. Okei myönnetään, ensimmäinen pelkoni sillä hetkellä oli mitä iskä sanoo, mutta mennään nyt kuitenkin pääasiaan.  Se miten kaikki haukkovat henkeään ja sanovat miten heppoa minun synnytys oli, kun salissa kärvenin vaivaiset 5,5h ja yhden tikin saatuani. Kaikkien noiden kommenttien jälkeen en ole kehdannut aiemmin puhua siitä miten synnytys ei minusta millään tavalla kuitenkaan ollut helppo, miten se on vielä tänäkin päivänä pelkoa joka jarruttaa haavettani toisesta lapsesta. Kaikilla on omat kipukynnyksensä ja voimavaransa, minulla myös omani - ne eivät aina kestä kuitenkaan niin pitkälle kuin itse haluaisi. Pahoittelut karkeasta kielenkäytöstä mitä tekstissä ilmaantuu.

Jo ensimmäisellä neuvola käynnillä otin aiheeksi miten synnytys pelottaa, täti katsoi minua silmät suurina ja sanoi että loppu raskaudesta naurat pelollesi sillä haluan lapsen vain niin kovasti jo syntyvän. Elin siinä toiveessa pari kuukautta kunnes tajusin etten muuta mietikkään kuin synnytystä, negatiivisesti. Fiksuna nuorena ja esikoista odottavana menin netin ihmeelliseen maailmaan lukemaan muiden kokemuksista. Omalle mielikuvitukselle/kuvalle sain vahvistuksen monesta kirjoituksesta siitä, miten repeän perseeseen asti, paskon alleni, en ehdi sairaalaan, jos ehdin niin synnytän käytävällä eikä kätilöt huomioi siitä huolimatta. En istu repeämien vuoksi ainakaan kuukauteen, vatsalleni jää 35kg ylimääräistä ja rintani muuttuvat rusinoiksi, jos se maito edes suostuu nousemaan. Joku saattoi myös mainita miten alakerta jää viiden leivän uuniksi. Lapsesta puhumattakaan, varmasti saa imukupin vuoksi pysyvät vammat, on koliikkia kokonainen vuosi ja omistaa laktoosittoman sekä keliattoman ruokavalion jne jne... Löytyi sieltä blogien seasta pari mukavaakin kertomusta mutta ne eivät jostain syystä jääneet mieleen.

Muistan vieläkin miten neuvola lääkärissä ollessani sain kuulla varmasti monelle muulle mieluisan uutisen "ilman muuta voit synnyttää alateitse!" Koskaan ennen en ole toivonut yhtäkovin jotain poikkeavaa itsessäni, pirun häntäluu kun sekin oli niin täydellinen! En ottanut edes selvää keisarinleikkauksen riskeistä sillä se oli mielestäni yksinkertaisesti ainut ja paras vaihtoehto. Siltä osin tutkin kyllä millä verukkeella sen saisi. Neuvolassa ottaesani leikkauksen aiheeksi täti kierteli ja kaarteli. Kuitenkin koko ajan toistellen miten on niin kaunis synnyttäjän lantio, nuori äiti joka jaksaa pidemmänkin synnytyksen ja hyvä henkilökunta jatkuvasti tukena. Toiset äidit jotka ovat leikkauksen kokeneet kertovat miten tuskaista palautuminen on ja miten niin kovasti toivoivat normaalia synntystä. Kyllä se luontoäiti hoitaa homman niin ettet huomaakkaan! Tämän käynnin vuoksi on edelleen päässäni mielikuva miten olen jollain tapaa luovuttava ja huono äiti jollen synnytä lastani luonnollisella tavalla. Onneksi sain siunauksen kuitenkin kaikille kipulääkkeille ja muille mahdollisille helpotuksille.

Sain kuin sainkin lähetteen pelkopolille. Odotin ja odotin kutsua kunnes itse rohkenin soittaa tyksiin kolmisen viikkoa ennen laskettua aikaa. Olivat kylläkin oikeasti puhelimen päässä järkyttyneitä miten aikaa ei minulle oltu vielä lähetetty ottaen huomioon laskettu aikani. Ajan sain parin päivän päähän. Minua vastassa oli erittäin herttainen täti joka puhui hyvin rauhoittavasti ja hiljaisesti, vain selän silittely puuttui niin olisin tuntenut itseni kaksi vuotiaaksi. Menimme tyhjänä olevaan synnytys saliin ja juttelimme. En osannut laittaa tunteitani sanoiksi eikä täti kyllä pahemmin siinä yrittänyt mielestäni edes auttaa. Juurikun tapaaminen oli lopuillaan ja kuljimme käytävä päähän viimeisen synnytys salin ohi alkoi sireeni huutaa oven päällä. "Tuo valo tarkoittaa että lapsi on aivan tällä hetkellä tulossa maailmaan ja lisää hoitajia tarvitaan" ovi avautui ja näin varpaat kohti kattoa hämärässä huoneessa, sekä naisen hyvin kovan huudon. Hieno lopetus kierrokselle etten sanoisi.

Päivät kuluivat enkä odottanut vieläkään synnytystä innolla vaikka olinkin ihan repeämäisilläni. Ystävänpäivä aamu valkeni ja huomasin miten housuissa lirahteli. Sain äitini ajamaan minut tarkistykseen tyksiin, kysyi vielä miksen ottanut sairaala kassia mukaan. Vastasin etten sitä vielä tarvitse, sillä en halunnut ajatella hetkeäkään sitä todellisuutta, että joutuisin oikeasti lähteä synnyttämään. No lapsivettä se oli kuin olikin ja sille tielle jäätiin. Tärisin kun käyriä otettiin ja miettisin miten muut ihmiset saivat kävellä ulkona auringon paisteessa, ulos en pääsisi ennenkuin olen kahdessa osassa. Sitten osastolle odottelemaan. Ainut asia mikä kannusti, oli se miten kivaa olisi ollut saada lapsi ystävänpäivänä, kellon kuitenkin lähestyessä keskiyötä sain myöntää itselleni ettei lapsi voi ilman supistuksia syntyä puolessa tunnissa. Seuraavana aamuna laitettiin oksitosiini tippa käteen, vartin kuluttua alkoi 5,5h helvetti. Tippa todella laittoi supistukset käyntiin ja sillä vauhdilla etten tiennyt selviäisinkö selväjärkisenä, ilokaasua kiskoin jatkuvalla syötöllä mikä teki tilanteesta vieläkin sumeampaa mutta silti kivuliasta. Olen vieläkin varma ettei supistuksien välillä ollut taukoa kunnes sain epiduraalin, sitä onnea kesti kolme varttia kunnes tunsin sen meloonin. Kaikki tietävät mitä sillä tarkotan jos on yhtäkään synnytyskertomusta lukenut.Pyysin lisää epiä, kätilö sanoi ensin katsovansa missä aukeamis pisteessä ollaan ennekuin sitä saisi. Kätilö sanoi suu hymyssä "auki on eli siitä sitten ponnistelemaan omien tuntemuksien mukaan"! Siinä kohtaa iski aivan hillitön paniikki ja jatkuva nyyhkytys vaihtui loppuun asti kestäväksi vollotukseksi. Huusin miten pelottaa, sattuu ja kirtosin päälle minkä kerkesin vollotuksen seassa. Aina sain saman vastauksen "hyvin menee". 

Vihdoin täydellinen tyttö syntyi ja parkaisi kuin tiikerin pentu.Valitettavasti olin edelleen niin paniikissa ja kivuissa etten osannut vielä siinä kohtaa iloita kuten muut yleensä, sillä tippa oli edelleen päällä. Mahaa paineltiin ja muhkuroitiin, mikä myös sattui käsittämättömän paljon, taas muutama ponnistus ja istukka tuli ulos. Siitä pari minuuttia ja kätilo otti majakanvalon kokoisen lampun jalkojeni väliin ja kertoi katsovansa onko tikattavaa. Olihan siellä yhden tai kahden tikin verran. Seuraavaksi sanoi laittavansa puuduttavaa suihketta, en tiedä vieläkään minkä mukaan joku sen on nimennyt puuduttavaksi, sillä se tuntui pikemminkin pippurisuihkeelta. Vihdoin kaikki oli ohi ja pääsin suihkuun, kätilö tuli kertomaan että hänen on kiiruhdettava toiseen saliin mutta hyvin meni vaikka äsken huomasi papereista minun kärsivän synnytys pelosta. Jäin hyvästien jälkeen vain seisomaan paikalleni ja mietin miten kätilö kertoi lukeneensa pelostani vasta synnytyksen jälkeen. Se harmitti, hyvin paljon. Mietin edelleen usein olisiko kokemukseni ollut erinlainen jos hän olisi lukenut paperit ajoissa ja keskittynyt kunnolla pelkooni. Täytyy kuitenkin samaan hengenvetoon sanoa kätilöni oleen hyvinkin mukava ja taitava kaikesta huolimatta, silti se pieni mutta kuiskailee pääkopassani.Vieläkin myös TYKS.n ohi ajaminen aiheuttaa ahdistusta ja kananlihalle menoa. Kaiken kaikkiaan hoitajat ja neuvola tädit olivat hyvin mukavia ja osaavat työnsä mitä ketä tahansa ei pystyisi tekemään, omalle kohdalleni vain tuli hetkiä ja tilanteita jotka eivät helpottaneet pelkoani vaan jotkin jopa pahensivat sitä. Toivon ajan helpottavan tilannetta ja nyt jälkiviisaani tiedän paremmin oikeuksistani ja tiedän mitä voin vaatia ja mitä en. Ennekuin kirjoituksestani romaani, lopetan tällä erää tähän ja teen jatkoa jos muistan vielä monta asiaa jotka haluan jakaa kanssanne. Toivon etten kirjoituksellani pelottele ketään, vaan autan mahdollisesti muita synnyttäjiä kertomalla kokemukseni jos olis muilla ollut samanlaisia kokemuksia. Kiitos kun jaksoitte luke<3