Seikkaulua

Eilen päästiin vihdoinkin Kupittaalle katsomaan lintuja, tämä reissu on muhinut suunnitelmissa koko kesän. Milalla on ollut hyvin pitkään lintuvaihe, aina bongataan lintuja ja huudellaan "piipiipiip". Lintuja on jahdattu parkkipaikalla ja juostu puskien seassa niitä pyydystäen, itketty perään kun eivät haluakkaan syliin, kirjoista löydetään ensimmäisenä lintujen kuvat ja taas huudetaan piipiip! Puistosta löytyi myös kolmisen kappaletta vuohia, pupuja ja jopa undulaatteja. Isäntä myös esitti innostunutta ja kuvauksellista kaiken hälinän ja piipityksen keskellä kuten ylemmästä kuvasta näkyy ;)

 Aitauksen vierestä löytyi myös uusiksi laitettu autorata, mikä oli tehty upeasti! Äiti taisi olla taas enemmän halitoissaan kuin lapsi. Mila jaksoi potkia parit suorat kunnes hyppäsi mopon selästä ja lähti juoksemaan isompien lapsien pyörien perään, hän haluaisi niin kovasti isojen pyörän, että tosiaan on mietitty jo sellaisen ostoa. Se tuntuu kuitenkin tällähetkellä jollaintapaa turhalta, kun tietää että kohta ollaan loskan keskellä, näin sanottuani taitaa kuitenkin olla lumeton talvi. Jos sitten vaan pyydämme pyörää pukilta tai syntymäpäivälahjaksi.

 Kun oltiin pari minuuttia tosiaan tienpuolella oltu sännättiin takaisin lintujen luokse. Pari hörppyä mehua ja taas jaksaa! Meille vanhemmillekkin oli omaat eväät, mutta niitä ei ehditty vauhdin vuoksi edes avaamaan vaikka suupala olisi ollut hyvin tarpeen. Kun lintuja oltiin taas tarpeeksi ihailtu alkoi hippa nurmikentällä ja istutuksien seassa. Yritys päästä seukkaulupuiston puolelle ennen pimeää.

Labyrintille päästiin kun oltiin tarpeeksi juostu. Kiersimme mahdollisimman kaukaa nimittäin hallin viereisen kentän jossa sadat koirat kilpailivat. Mila kun on myös hurahtanut koiriin ihan täysin. Juostaisiin kaikkia kohden kädet ojossa ja yritettäisiin ottaa hihna itselle. Kaikkia koiria ei kuitenkaan pystytty välttelemään kun niitä tuli joka kulman takaa, joka ikisen... Onneksi kuitenkin pari ohitse kävelevää setää antoi silittää koiraansa, mimmu siinä sitten silitti pariin kertaan ja kerjäsi hihnaa jolla taluttaa kolmekertaa itseään isompaa koiraa, pienemmän koiristä olisi myös halunnut syliin. Koirien oli kuitenkin lähdettävä siinä aikansa oltuaan, ja sehän ei neidille sopinut. Kädet ojossa ja itkua vääntäen juostiin perässä. Olen koittanut selittää miten koirien on mentävä kotiin nukkumaan mutta se saa kyyneleet kasvamaan vielä suuremmiksi. Paras konsti joka toimii tällä hetkellä jotenkuten on kertoa miten koirien on mentävä pissalle, sekin toimii tosiaan vain joskus. 

Olen yrittänyt hillitä neitiä mutta mikään ei auta kun koira on näkyvissä, sinne juostaan aina pääkolmantena ja huudetaan hauhau. Onneksi olen saanut neidin aina kiinni muutamaa mertiä ennen koiria, ja sanon kerta toisensa jälkeen ettei saa juosta ja miten kaikkia koiria ei voi mennä silittämään. Juu tiedän, ihankuin seinälle siinä puhuisi. En voi toivoa muutakuin että sitä päivää ei sattuisi, jolloin en saisi Milaa kiinni ja vastassa olisikin vähemmän suopea koira. Päivä oli kuitenkin kaiken kaikkiaan onntunut, ohi laukkasi myös meinaat hevonen. En tiedä miksi sitä keskellä Kupittaata juoksutettiin kaikkien koirien ja ihmisten keskellä mutta olipahan Milalle melkoinen elämys nähdä niin paljon yhen päivän aikan. Seikkaulu puiston puolelle pitäisi myös pikimmiten mennä uudemman kerran pitemmäksi aikaa, tunnit kun loppuivat taas kesken.